Refleksien integrointi – kiistellystä käsitteestä kohti käytännön vaikuttavuutta

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut esiin huoli sensomotorisista menetelmistä ja primitiivirefleksien harjoittamisesta lasten kanssa erityisesti lasten terveydenhuollon ammattilaisjärjestöjen julkaiseman yllättävän kannanoton tiimoilta.

Keskustelu on tärkeää. Lapsia on aina suojeltava ja heidän kanssaan käytettävien menetelmien tulee olla turvallisia ja eettisiä.

Samalla olisi tärkeää, että keskustelu pysyisi avoimena, moniäänisenä ja niin tutkimukseen kuin käytännön havaintoihinkin nojaavana — ei pelkästään mustavalkoisena ja tarkoituksellisena vastakkainasetteluna.

Kannanotossa oli havaittavissa yleistyksiä ja tietämättömyyttä kritiikin kohteena olevasta menetelmästä. Huoli perustuikin ehkä enemmän siihen, miten menetelmää markkinoidaan ja millaisia tuloksia sillä luvataan sekä menetelmän tieteellisen näytön puutteeseen.

Mitä sensomotorinen harjoittelu oikeastaan on?

Kannanotosta syntyy helposti mielikuva, että sensomotorinen työskentely olisi jotakin mystistä, vaihtoehtohoitoa tai lääketieteen vastaista toimintaa.

Todellisuudessa harjoitteet ovat usein hyvin yksinkertaisia ja tuttuja lapsen normaalista kehityksestä: ryömimiseen ja konttaamiseen ohjaavien liikkeiden tukemista, tasapainoharjoituksia, ristikkäisliikkeitä, keskivartalon hallintaa parantavia liikkeitä, silmä-käsi-yhteistyön kehittymisen tukemista, kehonhallinnan ja kehotietoisuuden vahvistamista, rytmisiä liikkeitä.

Samoja elementtejä käytetään yleisesti myös toimintaterapiassa ja fysioterapiassa lapsen motorisen kehityksen tukemisessa, sillä karkeamotoriset ja havaintomotoriset taidot ovat tärkeitä muiden taitojen oppimiselle ja niiden automatisoitumiselle.

Moni sensomotorisen työn parissa toimiva terveydenhuollon ammattilainen kokeekin, että keskustelussa kritiikki kohdistuu usein enemmän käytettyyn terminologiaan kuin itse harjoitteisiin. Jos lapsen kanssa tehdään esim. kehon keskilinjan ylittämisen helpottamiseksi tarkoitettuja harjoituksia fysio- tai toimintaterapiassa, sitä pidetään hyväksyttävänä, mutta samojen harjoitusten tai näitä harjoituksia vahvistavien liikkeiden teettäminen nähdään vääränä, jos ne tehdään primitiivirefleksien näkökulmasta.

Primitiivirefleksejä on tutkittu jo vuosikymmeniä

Kannanotoissa annetaan vaikutelma, että primitiivirefleksien ja motorisen kehityksen yhteyksiä ei olisi tutkittu lainkaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Refleksejä ja niiden yhteyttä neurokehitykseen on tarkasteltu jo pitkään kansainvälisesti. Aiheen tunnettuja uranuurtajia jo 1970-luvulta lähtien ovat esimerkiksi psykologi Peter Blythe, kasvatuspsykologi Sally Goddard Blythe, kehityspsykologi Svetlana Masgutova ja myöhemmin psykiatri Harald Blomberg.

He ovat kukin omista lähtökohdistaan tutkineet ja kehittäneet liikemalleihin perustuvia lähestymistapoja lasten kehityksen tukemiseksi.

Vaikka tutkimusnäyttö ei ole vielä aukotonta eikä yksimielistä, aiheesta on olemassa useita tutkimuksia ja opinnäytetöitä.

• Esimerkiksi yhdysvaltalaisen toimintaterapian tohtori Diana Feldhackerin tutkimuksessa havaittiin yhteyksiä aktiivisten primitiivirefleksien ja heikomman koulusuoriutumisen välillä alakouluikäisillä lapsilla. Tutkimuksessa todettiin myös tarve lisätutkimukselle.

• Uudessa-Seelannissa toteutetussa väitöstutkimuksessa havaittiin, että refleksiharjoittelu oli yhteydessä myönteisiin muutoksiin juuri kannanotossa kritisoiduissa lasten keskittymisessä, oppimistuloksissa sekä sosiaalis-emotionaalisissa taidoissa.

• Nyt julkaistussa kannanotossa nojataan ajatusmalliin, jonka mukaan primitiivirefleksien kypsymättömyys tai niistä hermostoon jääneet liikemallit näkyisivät imeväisiän jälkeen vain vakavasti sairailla lapsilla. Kuitenkin mm. vuoden 2018 tutkimuksessa ’Primitiivirefleksien ja niihin liittyvien motoristen ongelmien säilyminen terveillä esikoululaisilla’ tuloksina oli, että säilyneet primitiivirefleksit voivat häiritä luonnollista kehitystä ja aiheuttaa vaikeuksia lasten sosiaalisessa elämässä ja oppimisessa. Ja siinä viitataan juuri kannanotossa mainittuun refleksien kehityksen hierarkiaan. Tutkimuksen johtopäätöksinä sanotaan, että ”refleksien integrointiterapian käyttöönotto lapsilla, joilla on heikot psykomotoriset taidot, vaikuttaa järkevältä. Rutiininomainen primitiivisten refleksien testaus voi edistää varhaisen psykomotorisen kehityksen paranemista lapsilla, joilla on erityistarpeita, ja siten ehkäistä monia vaikeuksia, joita lapset voivat kohdata sosiaalisessa elämässä ja koulussa.”

• Kiinalaiset tutkijat ovat tutkineet laajasti primitiivirefleksejä ja niiden yhteyttä lasten motoriseen sekä psyykkiseen kehitykseen. Tutkijat Shenyangin urheiluyliopistosta ovat kehittäneet uuden arviointiasteikon nimeltään CPRIMS (Children's Primitive Reflex Integration Measurement Scale). Yli 500 lapsella testattu mittaristo osoittautui erittäin luotettavaksi työkaluksi lasten motorisen toiminnan ja psyykkisen hyvinvoinnin arvioinnissa. Tutkimuksessa todettiin, että jos vauvaiän refleksit eivät häviä ajallaan, ne voivat häiritä aivojen korkeampia toimintoja ja kognitiivista käsittelyä. Tutkijat suosittelevat avuksi kohdennettuja rytmisiä harjoitteita ja koordinaatioharjoituksia, jotka auttavat refleksejä integroitumaan ja voivat siten vähentää lapsen käyttäytymishaasteita.

Pelkästään näiden tutkimusten perusteella ei voida väittää, että kaikki refleksi-integraatiomenetelmät olisi tieteellisesti todistettu tehokkaiksi. Mutta yhtä vähän voidaan väittää, ettei aiheesta olisi lainkaan tutkimusta tai ettei ilmiötä olisi syytä tutkia avoimesti. Lukuisia muitakin tutkimuksia on helposti löydettävissä hakusanoilla ’scientific recearch reprimitive reflexes’.

Valmennus ei ole lääketieteellistä hoitoa

Monet sensomotoristen menetelmien pariin hakeutuvat perheet ovat tilanteessa, jossa lapsella on oppimisen, keskittymisen, käyttäytymisen, motoriikan tai aistisäätelyn haasteita, mutta hän ei täytä diagnoosikriteerejä eikä saa riittävästi tukea julkisesta järjestelmästä. Valmennuksessa ei siis ole kyse sairauden tai vamman hoitamisesta.

Diagnosointi ei viivästy siinäkään tapauksessa, kun lapsi tuodaan valmennukseen vasta sitten, kun perhe ei ole saanut haasteisiinsa mistään muualta apua tai saatu apu ei ole auttanut. Joskus toki on käynyt niin, että jo saatu diagnoosi on valmennuksesta saadun hyödyn jälkeen purettu.

Nämä eivät tuota siis kannanotossa mainittuja ylimääräisä kustannuksia terveydenhuoltoon. Päinvastoin omassa työssäni toimintaterapeuttina säästin yhteiskunnan kustannuksia sillä, että suosittelin puolta lyhyempiä terapiajaksoja perheille, jotka pystyivät tekemään kotiharjoitteluja säännöllisesti ja vuosien terapioilta vältyttiin.

Käytännön työssä nähdään toistuvia havaintoja

Menetelmää työnsä yhtenä osana käyttävät toimintaterapeutit, fysioterapeutit, osteopaatit, valmentajat sekä vanhemmat raportoivat toistuvasti samankaltaisia havaintoja: lapsi rauhoittuu, keskittyminen ja nukkuminen paranevat, motoriset taidot kehittyvät, aistiherkkyydet lievittyvät, sosiaalinen vuorovaikutus helpottuu ja lapsen oma kokemus kehossaan olemisesta muuttuu myönteisemmäksi. Lyhyessä ajassa.

Eräs toimintaterapeutti kuvaa sensomotorista viitekehystä “puuttuvaksi palaseksi”, joka auttaa erityisesti silloin, kun hänen käyttämänsä lukuisat muut lähestymistavat eivät täysin selitä lapsen haasteita.

Toinen usein toistuva havainto on, että lapset itse kokevat harjoitteet rauhoittavina ja miellyttävinä. Monet pyytävät vanhempiaan tekemään harjoituksia uudelleen, koska “niistä tulee hyvä olo”.

Ja monesti, vuosien terapian jälkeen kehitystä alkaakin tapahtua yhtäkkiä viikoissa sen jälkeen, kun otetaan refleksitietämykseen kohdistuvat keinot käyttöön.

Tällaiset kliiniset havainnot eivät yksinään muodosta tieteellistä näyttöä. Ne kuitenkin antavat perusteen jatkotutkimukselle — eivät keskustelun sulkemiselle tai pelottelulle.

Sensomotorinen harjoittelu ei korvaa lääketiedettä

Vastuullisesti toteutettu sensomotorinen valmennus ei koskaan pyri korvaamaan lääkärin tutkimuksia, diagnooseja, terapiaa tai muuta tarpeellista kuntoutusta.

Päinvastoin monet valmentajat ja terapeutit ohjaavat lapsia jatkotutkimuksiin silloin, kun siihen on tarvetta ja varsinkin, jos lapsi ei hyödy menetelmän käytöstä.

Sensomotorinen ja refleksien viitekehyksestä käsin toteutettu työskentely nähdään usein täydentävänä tukimuotona muiden menetelmien rinnalla, ei niiden vastakohtana.

On myös tärkeää huomata, että liikeharjoittelun haitat ovat minimaalisia. Harjoitteet perustuvat tavallisiin lapsen kehityksen eri ikävaiheissa käyttämiin liikkeisiin, joita tuetaan normaalein motorisin harjoituksin ja kehonhallinnan, tasapainon, silmien ja toiminnallisen näönkäytön kehittämisen avulla.

Lisää tutkimusta tarvitaan — mutta myös avointa keskustelua

On täysin perusteltua toivoa lisää laadukasta tutkimusta sensomotorisista menetelmistä ja primitiivireflekseistä. Tästä ovat samaa mieltä myös monet menetelmää käyttävät ammattilaiset, mutta tutkimuksen keskeneräisyys ei automaattisesti tarkoita, ettei ilmiötä olisi olemassa tai etteivät perheet voisi saada apua turvallisista ja käytännönläheisistä harjoitteista.

Tieteen tehtävä ei ole sulkea havaintoja pois ennen tutkimista — vaan tutkia niitä avoimesti, kriittisesti ja uteliaasti.

Lopuksi

Kaikkia lasten kanssa työskenteleviä yhdistää lopulta sama tavoite:
että lapset voisivat paremmin.

Vanhemmat tarvitsevat turvallista tietoa, mutta myös toivoa ja konkreettisia keinoja arkeen. He tarvitsevat lisää ymmärrystä, eivät lisää pelkoa tai syyllisyyttä. Siksi myös valmentajien on syytä miettiä sanavalintojaan ja sitä, mitä luvataan ja miten asioista kerrotaan.

Omissa koulutuksissani painotan juuri nöyryyttä tämän menetelmän kanssa, sillä ymmärrän hyvin, kuinka tällainen toimiva ja merkittäviä tuloksia tuova uusi asia tuo intoa ja sen kautta joskus ylitsepursuavaa tarvetta kertoa siitä mahdollisimman monelle.

Somemaailmasta käsin ei kuitenkaan saa kovin syvällistä tietoa ja toivoisinkin, että myös lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtävät sen, ettei somea voi käyttää suoraan tietolähteenä. Itse olisinkin kaivannut mm. toimintaterapeuttiliitolta lähestymistä asiasta.

Sensomotoriset menetelmät eivät ole mikään ihmelääke eivätkä ratkaise kaikkea. Niin kuin ei mikään muukaan yksittäinen menetelmä. Monille perheille ne ovat tarjonneet kuitenkin käytännön työkaluja, joiden avulla lapsen arki, oppiminen ja hyvinvointi ovat helpottuneet merkittävästi.

Siksi keskustelua olisi tärkeää jatkaa avoimesti, kunnioittavasti ja yhteistyötä etsien — ei vastakkainasettelun kautta.

Tekstissä mainitut tutkimukset ja artikkelit:

1.      The Correlation between Retained Primitive Reflexes and Scholastic Performance among Early Elementary Students

https://www.researchgate.net/publication/353712944_The_Correlation_between_Retained_Primitive_Reflexes_and_Scholastic_Performance_among_Early_Elementary_Students

2.      The influences of a primitive reflex integration programme within the classroom: Teacher/parent perspectives and student results.

https://ir.canterbury.ac.nz/items/c88a945c-f13a-416f-a0ed-ce7fc4f60190

3.      Persistence of primitive reflexes and associated motor problems in healthy preschool children

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/29379547/

4.      Development of the children's primitive reflex integration assessment scale

https://www.frontiersin.org/journals/psychology/articles/10.3389/fpsyg.2025.1495990/full

Merja Aalto / Motivox Terapiapalvelut

Toimintaterapeutti

Sensomotorinen Valmentaja ja -kouluttaja